Pitkä tauko taas

Olen tässä miettinyt että pitäsköhän sittenkin alkaa vaan kirjoittamaan tähän blogiin niinko "urakalla". No, ainakin nyt kirjoitan. :)

Meillä alkaa täällä olemaan sosiaalinen elämä taas ihan hyvällä mallilla. Ystävyyksiä on solmittu ja viikonloppuisinkin alkaa olla ohjelmaa. Ensi viikonloppuna ollaan menossa Leevin koulukaverin perheen kanssa mökille. Heillä on siis mökki tuossa neljän tunnin ajomatkan päässä pohjoisessa, Parry Soundissa. Mökki on oikein viihtyisä ja ainakin meidän makuumme, ei mikään liian "öky". Me tykätään "taviksesta" enemmän.

Leevillä lähti eka hammas pari viikkoa sitten. On poika pikkasen onnellinen! Antoi hampaansa hammaskeijulle ja sai siitä 2 dollaria. Joululahjaksi toivoi pukilta transformersien jotain ihme taisteluparia ja robottikoiraa. Uskoo saavansa molemmat lahjaksi mutta taidamme kallistua vain tuohon koiraan kun ei sitä oikeaa voida hommata.
Niilo toivoi taas lahjaksi kauko-ohjattavaa papukaijaa. Niin. Nämä meidän lasten lahjatoiveet näkyy olevan hieman omituisia...
Nellillä ei ole toiveita mutta minä toivoin että saisin jostain hommattua Nellille leikkikeittiön. Eihän se sillä NYT vielä leiki mutta kuitenkin... Olispahan sekin sit jo hommattu, pojatkin varmasti sillä ehtisivät leikkiä vielä kun ovat asiasta kiinnostuneita.

Ens kesänä olisi sitten tarkoitus muuttaa takaisin Suomeen. Olo on odottavainen ja jännittynyt. Emme edes tiedä saako Arto "potkut" vai jatkaako PKC:llä. Ei tiedetä ostetaanko talo vai mennäänkö vuokralle. Ei tiedetä ollaanko Oulussa vai Rovaniemellä. Ja tämä äiti siis repii asian tähden pelihousuja.. En ole stressissä vaan hyvin, hyvin malttamaton. Kyrsii tämä jatkuva odottaminen. Aina odotetaan jotain. Ja aina tulevaisuus on kysymysmerkki.
Niin joo, töihin kai sitä pitää sittenkin vääntyä. Koetan olla kotona vielä ens vuoden mutta sitten varmastikin alkaa jo työ kutsua. Eli siis tammikuussa 2009. Johan tässä tulikin sitten oltua kotona, hmm, useampi vuosi...

Kanadassa ollaan

No niin. Nyt vasta, kun muutostamme on jo 9kk, olen valmis kirjoittamaan jotain positiivista Torontosta... :) Voinen sanoa että olipa pikkunen shokki tulla suoraan San Diegon auringosta Toronton syksyyn! Tämän lisäksi tuli tehtyä positiivinen raskaustesti heti ekojen Toronton viikkojemme aikana JA Arto joutui reissaamaan aivan kamalan paljon, väsymystä on siis piisannut! Nyt, kun synnytyspäivään on enää 6 päivää, aurinko on alkanut paistamaan, kevät on tullut ja puut vihertää, kukat kukkii, alkaa elämä tuntua siltä että se on nyt kuosissaan.

Muuttaminen Torontoon oli mielenkiintoinen kokemus. Ihan kun olisi muuttanut Helsinkiin. Ihmiset oli tuttuja siinä mielessä että ystävällisyys verrattuna San Diegolaisiin oli 10% luokkaa, ajokulttuuri hyvinkin suomalaistyylinen "minähän en tietä sulle anna" ja muutenkin kenelläkään oikeen kiinnosta joku uusi suomalainen perhe. Onneksi meillä oli jo yksi tuttavaperhe ennen muuttoa ja siitä olenkin kiitollinen. Ilman tätä tuttavaperhettä olisin varmaan jo pakannut viimeistään helmikuussa kimpsut ja kampsut ja palannut Suomeen! Oli todella huono aika muuttaa keskellä syksyä, keskelle harmautta ja sadetta. Nyt sen huomaa kun kevät on ja aurinko taas paistaa, ihmisetkin ovat hyvinkin iloisia ja koko Toronto tuntuu hyvin mukavalta paikalta asua! Kovasti kyllä tekisi mieli jo muuttaa omaan taloon eikä aina vaan asua vuokralla mutta ehkä se näin pikkulasten kans on järkevämpi asua vuokralla niin ei tarvitse murehtia kun paukuttaavat koko talon kaikki pinnat "uuteen uskoon"...

Jahas, on pakko lopettaa kun en pysty istumaan. Vatsassa kauhea möyrintä kun tyttövauvamme siellä mönkii. Liekö sisustaa? :)

Ajatuksia Kalifornian menosta

Täällä Kaliforniassa elämänmeno on rentoa ja ainakin näin kotirouvana kahden lapsen hoitoa harrastaen ihan kivaa. Kelit on loistavat mutta hohtoa siitä vie kyllä hieman se että ei ole ketään "sukua" jonka kanssa tämän jakaisi! Monista asioista pitää vain olla hiljaa ja kertomatta Suomeen..:)

No, joka tapauksessa... Päivät menee siinä että koettaa kodin pitää siistinä ja lapset tyytyväisenä, paljon käydään kahvittelemassa/leikkimässä tuttavien luona, lasten sisäleikkipaikassa (alkaa olla liian kuuma puistoilemaan) tai sit nyt on alkanut hyvät kelit käydä uima-altaalla lasten kanssa uimassa. Siellä ne räpii tyytyväisinä ja onpahan ny ajateltu laittaa 3v esikoinen uimakouluunkin kun sellaiseen mahdollisuus on ja uima-allas kuuluu "pakettiin". Meillä ei ole siis omaa allasta vaan käydään tuossa asuinalueen clubilla eli talon mukana on jäsenyys uima- ja tennisklubille. Alussa käytiin paljon enemmän ulkona syömässäkin (tähän lasketaan siis kaikki drivethru-ikkunat ja takeawayt, ravintolat sun muut) mutta niihinkin näkyy kyllästyvän loppujen lopuksi.. Nykyään käydään viikonloppuisin monesti hakemassa jotain valmista äkkiä, se on nimittäin myös tosi edullistakin täällä. Jenkkien mielestä jo se että lämmität valmislasagnen uunissa, on kotiruokaa. Eli kokkausta ei harrasteta yleensä lainkaan. Ei ole ollenkaan kummallista jos 4 hengen perhe kuluttaa ulkona syömiseen kuussa 1500 dollaria, muistan lukeneeni jostain. Meidän perhe ei kyllä niitä summia saa ulkoruokaan laitettua, sen verran suomalaisia vielä ollaan! (pirun pihejä ja vieläkin tarkkoja tippauksessa.....)

Amerikkalaisessa elossa mukavaa on se että perheet tekee paljon yhdessä juttuja. Lapset ei itsenäisty niin aikaisin kuin Suomessa, teini-ikäisetkin vielä kysyyvät vanhemmiltaan että mitä ensi viikonloppuna tehtäis koko perheellä. Tämä on oikeastaan hyvä juttu, ainakin tuntuu paremmalta kuin se että lapset on jossain tekemässä jotain mistä ei tiedä kukaan.. Kalifornian aurinko pitää huolen myös siitä että ihmiset on hyväntuulisia ja iloisia, tai ainakin näytttäävät siltä ja tartuttavat sen myös toisiin ihmisiin! Nyt tietty Suomesta tulee kommenttia "ne on niin pinnallisia ne jenkit" ja niin ne onkin... Pointti onkin se että olemalla pinnallinen, hymyilemällä vastaantulijalle ja sanomalla hyvät päivänjatkot saa toiselle hyvän mielen eikä se ole sinulta mistään pois. Tämän tietty nyt "aion viedä mukanani Suomeen" mutta niin monet ystävät (suomalaiset) ovat jo minua valaisseet että kyllä se sulla sit into loppuu, ei se kauaa kestä jne... Eli lannistaa jo ajatuskin että jos hymyilen vastaantulijalle tai saatikka sanon päivää, minua pidetään niin kummajaisena että vähintään vittuilen heille!! No, katsotaan sitten joskus kun Suomeen palaamme, kuinka monta viikkoa jaksan hymyillä täydellä teholla... ;)
Pidän täällä myös kannustavasta ilmapiiristä. Kaikki on mahdollista ja kenelle tahansa! Olen koettanut tässä laihduttaa raskauskiloja urakalla vuoden alusta ja kuntosalilla ne ihmiset jotka käyvät siellä usein kanssani samaan aikaan, kehuvat avoimesti kuinka näytän hyvältä/olen laihtunut paljon/olen sievissä vaatteissa tänään tms... JA pitää kyllä sanoa että siitä saa koko päiväksi hyvän olon! Ja taas: vaikka on kuin pinnallista ja epäaitoa, ei se sanojan suu siitä kulu ja toiselle tulee hyvä mieli! No, jopa innostuin... :)

Täällä San Diegossa suomalaisia perheitä on yli 100. Niin paljon kun haluaa, saa olla suomalaisessa seurassa, puistoilla suomalaisten kanssa, leikittää lapsensa suomalaisten lasten kanssa jne.. Aikansa sitäkin jaksaa mutta loppujen lopuksi tahtoo että olisi jotain muisteltavaa ihan paikallisestakin elämästä joten olen koettanut nyt suuntautua enemmän "ulkkispiireihin"... :D icon_cool.gif

Hmmm, silti haluan palata Suomeen ja pidän suomalaisista ihmisistä. Meissä on niin ihania piirteitä joita ei ennen huomannutkaan!! Yksi hauskimmista on tämä kun me yritetään ja yritetään, joka tilanteessa! Eli käytännön esimerkki: Il Divo. Suomalaiset tekee oman version; Virtuoso... No, ei jää siihenkään vaan vielä on varaa yrittää: Il Vaselino ja siinä on jo sitä suomalaista huumoria mukana! ;) Me ollaan sen verran kummallinen kansa että olen ylpeä kun olen osa sitä!!!!!

Elämää suurempia kysymyksiä

Jaahas, nyt tultiin siihen pisteeseen että esikoisen (3,5v) kanssa piti käydä keskustelua elämästä ja kuolemasta sekä G-O-D:ista. Hyvinhän tuo god on pojalle tuttu, onhan preschoolissa kuulemma Ms Carrie kertonut GOD-kirjan tarinoita. Kotona asiaan ei olla perehdytty ollenkaan ja kylläpä sitä tänää sitten ihmeteltiin.
Kävi näin että poika oli tottelematon, tottelematon ja tottelematon ja eiköhän sitten kopsahtanut kyynärpää ovenkahvaan kipeästi. Jostain syystä sanoin hänelle että näin sitä kuule kun on tarpeeksi monta kertaa tuhma, joku sen näkee ja siitä sitten kopsahtaa vähän niinkuin "rangaistukseksi". No tästähän sitä sitten kysymyksiä riittikin. "Kuka siellä on?" "Ei siellä voi olla kukaan??" "Missä se on?" "Miksi se on?"...

Asiasta keskusteltiin, kerroin että on ihmisiä jotka uskovat että Jumala on tehnyt tämän koko maailman ja kaikki meidät ihmisetkin tänne asumaan, kaiken ihanan ja kauniin. Toiset ei tähän usko mutta se on joka ihmisen itse päätettävissä mihin uskoo. Näistä asioista ei kannata kiistellä toisten kanssa vaan tämä on jokaisen itse päätettävä mihin uskoo. Vanhat ihmiset tykkää uskoa Jumalaan siksikin että kun he kuolevat, heillä on siellä taivaassa sitten joku "odottamassa" eikä tarvitse olla yksin. Tästä tietty ryöpsähti keskustelu kuolemaan ja hautaamiseen..... No, kun ihminen kuolee lihat ja luut haudataan maan alle koska ne muuten mätänis ja haisis pahalle. Kaikki ihmisen Ajatukset (Eli sielu) lähtee sitten lentelemään taivaalle. JA siellä ne ajatukset ei ole sitten yksin kun siellä on toistenkin ajatuksia.

Edellämainittujen kohtien perusteella poikani innostui sitten miettimään asian mielessään näin:
"Minun jumala on kyllä Nalle Puhin näköinen. Se istuu siellä vaaleanpunaisen pilven päällä ja tekee sormella pilveen reiän että voi kurkistella tänne. Minun ajatukset tekee sen vaaleanpunaisen pilven. Ukkospilvistä tykkään, minä tykkään ukkosesta. Minä en vielä voi vaan mennä sinne kun minä olen vielä niin uusi ihminen. Sitten kun minä olen tooooosi vanha, silloin minä voin mennä sinne. Minun luut ja lihat saa kyllä kaikki eläimet syödä. Ei ole pakko. Minun madon (sen joka ne lihat syö)nimi on Piitjak (en muista tarkkaan mikä nimi...). Minun ajatukset menee sitten sinne pilveen."

Muita jatkoajatuksia:
"Minusta tulee isona ajattelija. Minä ajattelen isoja ajatuksia. Minulla on tehtävä. Minun pitää saada sellainen raketti jota voin ajaa isona."

No niin, halusinpa nämä vain kirjoittaa ylös tulevaisuutta varten. Itsellä oli tippa linssissä kun niin hienoja ajatuksia oli!

Muistamuistamuista

Muista olla optimistinen!! Optimisti elää 9v kauemmin kuin pessimisti!! Huom!! Muista!!!

Olenko pelinappula?

Tätä kysymystä olen viime päivät pohtinut. Minun elämälläni nimittäin leikitään. Ja ystävieni elämällä. Eipä olisi koskaan tänne lähtiessä tullut mieleenkään että yksi ulkomailla asumisen huonoimpia puolia olisi tämä jatkuva pelko perseessä että parin kuukauden kuluttua koko perhe muuttaa toiselle puolelle palloa. Ei se itse asuminen kummassakaan maassa niin kamalaa ole vaan se MUUTTAMINEN. Ja se suuri kysymysmerkki, kun ei tiedä. Sitä tässä on ollut nyt pari päivää.

Eilen uutisoitiin: Nokia ja Sanyo yhdistyy San Diegossa. Tämä ei vaikuta Suomessa, sanottiin Ilta-sanomienkin sivuilla. Ei ehkä siellä mutta täällä on monta sataa Suomalaista tällä hetkellä ihmeissään kun eivät tiedä missä ovat perheineen kahden kuukauden kuluttua. Sellaista vaihtoehtoa kuin "kaikki on niin kuin ennenkin" ei ole enää. Ja missä meidän perhe? No me tietysti odotetaan tyynesti kaikkien näiden asianosaisten Nokialaisten kohtaloa että saamme hajua miten meidän elämällemme voi käydä.

Kummallista kyllä, en yllä äärireaktioihin. Ei hetkauta siis pätkääkään. Jos mennään, sitten mennään. Jos jäädään, jäädään. Mutta Periaatteesta en pidä siitä että elämääni hallitsee joku tyyppi monikansallisen yhtiön henkilöstöhallinnosta... Kuka haluaa kuulla ystävänpäivänä että voi menettää lähiystävänsä lähikuukausina?? Ajoitus oli ainakin ihan perseestä.

Kateus

Kirjoitanpa pari riviä perisuomalaisesta ominaisuudesta, kateudesta. Ei sitä huomaa ennen kuin lähtee kotoa. Otetaanpa esimerkit Ameriikan ihmemaasta:
1) Naapurin isäntä on ostanut uuden auton. Täällä mennään ihastelemaan autoa, kysytään ehkä miten paljon se maksoi ja kehutaan onpas hieno auto!! Jos auto on niin hieno että se kelpaisi kehujallekin, hän alkaa pohtimaan ihan todella mitä täytyisi tehdä että itsekin saisi samanlaisen. Mutta ollaan siis iloisia kun naapuri on ainakin tehnyt hyvän ostoksen.
2) Naapurin emäntä on laihtunut. Siispä marssitaan kysymään onko hän kenties alkanut kuntokuurille vai mikä on laihtumisen salaisuus?? Kehutaan kuinka hyvin jo nyt näkee miten on kiloja karissut, hieno homma! Jos itsellä on liikakiloja, voi kysyä hyviä vinkkejä miten itsekin saisi kilot karisemaan.
Nyt jokainen joka vähänkään tietää miten homma Suomessa toimii, tietää miten näiden kahden esimerkin kävisi Suomessa.

Tätä kateusasiaa mietittyäni olen vakaasti päättänyt että pyrin pääsemään koko kateudesta eroon. Tiedän että sitä minussa vielä on mutta olen huomannut sen jo haalentuneen. Nitistän pois enkä anna tulla takaisin, oli tilanne mikä tahansa! Toivon mukaan tällä saan positiivista ilmapiiriä ympärilleni. Ainakin parempi vaikutus luulisi tällä olevan, toivotaan näin. Eipähän ainakaan minua voida syyttää jos vesi on kalaton... :)

Taikausko vie vielä haikaralta hengen

Tänään kävelyltä tullessani huomasin että katollemme oli laskeutunut haikara. Se oli sellainen kokovalkoinen ja aika pullea mutta haikara kuitenkin. Alkuun se näytti siellä omassa ylväydessään hienolta ja ihmeelliseltä, jopa niin kauniilta että mietin kameran hakemista sisältä. Sitten muistin että mitäs miehiä ne haikarat oikein ovatkaan! Kauhistus! Melkein pakokauhu ja paniikki iski. Hätistelenkö koko haikaran pois siitä väkivaltaisin keinoin? Ärsyttävän omahyväinen otus!! Hus siittä! Ja siinä se katsoo minua suoraan silmiin ikäänkuin välittämättä tuon taivaallista siitä mitä minä ajattelen, tyytyväisenä vaan katolla istuen. Ikävä kyllä, herra haikara, taidat olla väärän talon katolla. Jätin näin eläinystävänä haikaran katolle katselemaan, jospa se vain lepuuteli siipiään ennen varsinaista määränpäätä? :) Onneksi sitä ei ole sen koommin näkynyt. Ja jos näkyy, taidan turvautua hätistelykeinoihin. Me kyllä ilmoitetaan kun porttikielto haikaroille on ohi.

Lääkäriasemalla

Lapseltani halkesi pää. Tai ainakin kallo. Tai no, tuli vekki otsaan.

Niin siinä kävi että nuorimmaiseni tippui portailta ja löi päänsä kaiteen terävään reunaan. Verta tirskahti jo heti alkuunsa, onneksi ei tullut hiljaista hetkeä vaan huuto alkoi heti. Miehelle soitto töihin ja lähimmän lääkäriaseman urgent careen siis. Apua apua hätä on kova, lapsella haava päässä ja verta vuotaa kuin sikaa teurastettaessa!!! Vastaanotossa oltiin eri mieltä asian kiireellisyydestä. Kaksi tuntia meni ennen kuin saimme tikit haavaan, yhteensä kolme tikkiä ja uupunut lapsi. Onneksi puuduttivat niin että ei ollut kipuja. Kahdessa tunnissa ehti kuitenkin tehdä taas kerran kriittisiä havaintoja...

Henkilönsuoja
Odotusaula oli sellaisen suomalaisen olohuoneen kokoinen. Silti siihen oli saatu mahtumaan kahden virkailijan työtiskit sekä odotustilaa noin 25:lle henkilölle, televisio ja leikkitilaa. Tiskiä ennen suuri STOP-kyltti ilmoittaa että seisomalla kyltin takana annan edessäsi olevalle asiakkaalle henkilösuojan, ts kun kerron asiaani vastaanottovirkailijalle, kukaan muu ei sitä kuule. Muka. Käytännössä kaikki huoneessa olijat kuulevat vaivasi. Jotta kukaan ei saisi tietää nimeäsi, saat käyttöösi äänimerkillä ja tärinähälyttimellä varustetun "buzzerin" joka ilmoittaa kun on aikasi tullut ja saat mennä sisään, odottamaan lääkäriä. Virkailijalle jäi vain epäselväksi miten nimesi kirjoitetaan ja hän huutelee sen sitten tiskiltäänn sinne odotustilan toiseen päähän "tuliko kaksi vai yksi iitä, onko se nyt oikein?" eli siinäpä se sitten on nimi kaikille... Mutta siis palatakseni aiheeseen, olipas hyvä että on ne modernit summerit.
Kun pääsen odotusaulasta, hoitaja ohjaa toiseen odotustilaan joka on kolmen verhoilla erotetun paarisängyn kokoinen. Saamme keskimmäisen sängyn ja siihen jäädään odottelemaan että lääkäri saapuu. Viereisessä sängyssä mummeli kertoo kuinka on verenpainetta tullut mittaamaan mutta lisäksi on uupunut ja näin ollen lääkäri kertoo kaikki ne testit mitä mummusta tullaan ottamaan saman päivän aikana, asian varmistamiseksi. Toisella puolella nuori kundi on saanut aivotärähdyksen ja on oksentanut monta kertaa. Nimi jää kyllä tältä tapaukselta epäselväksi mutta takapuoli näkyy hyvinkin kun hänet kävelytetään ohitsemme ilmeisesti röntgeniin. Eli tosi hyvä tietosuoja, jeejee.

Miljöö
Jo odotusaulassa silmiini pistää se kuinka kaikki on vanhaa. Kaikenkokenut kokolattiamatto, ties kuinka monet eritteet se on saanut imeä sisäänsä ja yhä edelleen on käytössä. Seinillä ei muuta kuin kieltokylttejä ja ohjeita. Mieleen tulee kuinka hyvään sitä onkaan totuttu kun terveyskeskuksessakin on seinillä tauluja ja koristekasveja sun muita. Siellä toisessa odotustilassa taas seinälle on ripustettuna iänikuiset verenpaineen mittarit, imut, happiletkut sun muut. Hetken jo luulen että olenkin Venäjällä.

Hygienia
Sairaanhoitaja puki jo etukäteen kumihanskat, odotellessaan laittoi kätensä sitten "puuskaan" eli molemmat kädet kainaloissa... Onneksi ei tullut meidän haavaa sitomaan, olisin ollut hysteerinen akka ja käskenyt laittamaan uudet käsineet... Henkilökunnalla muutenkin kummallinen asuyhdistelmä, hoitohenkilökunnan vaatteet mutta ulkokengät jaloissa! Siis paskaset lenkkarit suomeksi sanottuna, sen kun yhdistää kokolattiamattoon niin avot! :P

Kulttuuri
Odotellessamme siellä toisessa odotustilassa, verholla eristetty osuutemme siistitään. Roska-astian käy valkotakkinen nuori neiti siirtämässä siihen metrin päähän "käytävälle". Valkoinen takki ei kylläkään tässä tapauksessa indikoinut lääkäriä vaan kenties hän oli laitosapulainen. Ylempi laitosapulainen siis. Hänen jälkeensä saapui mustatakkinen tummempi-ihoinen meksikolaismies joka vei sen roskapussin sitten pois. Ja jos oikein saivarrellaan, taisi käydä viemässä sen yhden roskapussin kerrallaan sinne talon toisessa päässä sijaitsevaan roska-astiaan kun kohta palasi takaisin hakemaan sen metrin verran meistä oikealla sijaitsevan sänkyosuuden roskiksen. Semmosta. Onneksi kaikille riittää hommia kun oikein pilkotaan! ;)